OMAR COLEMAN – Strange Times
(Color Red CRED-306)
Omar Coleman (s. 1973) on yksi kiintoisimmista nuoremman polven Chicago-bluesartisteista. Colemanin juuret linkittyvät vahvasti hänen kotikaupunkiinsa ja sen blueselämään. Mies kumartaa musiikillisesti vanhojen mestarien suuntaan, mutta haluaa myös katsoa tulevaisuuteen yhdistelemällä blues-, soul- ja funk-vaikutteita rohkeasti toisiinsa. Chicagon länsipuolen kasvatin suurin esikuva on harpisti Junior Wells, jonka funkahtava musiikillinen linja onkin hyvin lähellä Colemania.
Colemanin uusin kiekko on levytetty jo 2020. Maailmanlaajuinen pandemia toi sen julkaisuun kuitenkin vaikeuksia ja albumin markkinoille tulo siirtyi aina tähän vuoteen asti. Levyllä Coleman on yhdistänyt voimansa brittiläisen The New Mastersounds -yhtyeen nokkamiehen, kitaristi Eddie Robertsin kanssa.
Materiaali on nauhoitettu Denverissä, Coloradossa Robertsin Color Red -studioilla. Siellä Colemanin kanssa ovat olleet musisoimassa Carl Sorenson (rummut), Dan Africano (basso), Cole Rudy (kitara), Chris Spies (koskettimet), Eric Bloom ja Nick Gerlach (puhaltimet) sekä Adrienne Short ja Kari Clifton (viulu).
Albumin musiikillinen kattaus kulkee miehen aikaisempien kiekkojen suuntaisesti funkahtavassa, urbaanissa Chicago-bluesissa. Artistin tumma ja rosoinen ääni on tuottaja Robertsin mukaan kuin yhdistelmä Muddy Watersia ja soul-mies Charles Bradleytä. Myöskään mielleyhtymät Otis Clayhin eivät ole kaukaa haettuja. Joka tapauksessa Colemanilta löytyy tulkintakykyä sekä väkevyyttä erottua massasta. Harppua kuullaan runsaasti. Vaikutteita hän on poiminut laajalta rintamalta. Mies pitää Sugar Bluen kokeilevasta tyylistä, mutta soitossa on myös paljon vanhojen mestarien, kuten Wellsin ja Sonny Boy Williamsonin (Rice Miller) oppeja.
Kiekon tuottaneen ja analogiseen ”vintage”-soundimaailmaan erikoistuneen Robertsin kädenjälki kuuluu selkeästi. Tuottajana hän on tuonut luottosoittajiensa avulla Curtis Mayfield -vaikutteista 1970-luvun katufunkia sekä omilla New Mastersounds -tuotoksillaankin suosimaa deep funk -sävyä. Mukana on Hammond-urkuja, teräviä torviriffejä ja muutamaan otteeseen myös jousia ja kitaran wah-wah -efektiä taitavasti sovitettuina. Välillä taustamusisointi tuo todella vahvasti mieleen Daptone-firman Sharon Jonesin & The Dap-Kingsin, Charles Bradleyn sekä tietysti The Mastersoundsin aikaansaannokset. Yhtälö on kuitenkin hyvin luonnollinen ja toimiva. Colemanin ei tarvitse tinkiä tippaakaan tyylistään ja harputtelu luo vahvan blues-elementin kokonaisuuteen.
Myös omaa tuotantoa olevat biisit ovat varsin onnistuneita. Varsinkin alussa kuultavat Chicago ja Strange Times puhuttelevat biisirakenteidensa lisäksi terävillä ja kantaaottavilla teksteillään. Muu osasto vaipuukin enemmän perinteisille rakkauselämän pohdinnoille. Ainoa heikompi biisi löytyy keskivaiheilta. Singlenäkin julkaistu Slow Down Baby on northern soul -tyylinen liki neliminuuttinen rytky, joka jää pahasti junnaamaan paikalleen eikä sitä pelasta edes Colemanin pätevä harputtelu.
Harpistilta on tähän mennessä ilmestynyt 4 albumia, jotka kaikki ovat suositeltavia tuotoksia. Tämä uutuus jatkaa hyvää putkea tuoden artistikuvaan mukaan myös vähän uusia sävyjä. Onneksi kaikkien vaikeuksien jälkeen levy on nyt vihdoin ulkona. Sitä on tarjolla sekä CD:nä että vinyylinä.
J-P Berg
(julkaistu BN-numerossa 2/2024)
